Mikä on hyvää ja pahaa? Mitkä ovat hyvän ja pahan arvot? Mitä ovat arvot? Onko arvoja olemassa? Pitkien pohdintojen tuloksena olen tullut siihen tulokseen, ettei arvoja ole olemassa. Mistä tiedän tämän? Oletetaan esimerkiksi lause: "Tappaminen on pahaa ja väärin." Mikä tässä lauseessa on konkreettisesti itse arvo, vai koostuuko lause itse asiassa useista arvoista? Arvo voidaan määritellä hyväksi ja tavoiteltavaksi asiaksi. Tällä logiikalla se, etteivät ihmiset tappaisi toisiaan, olisi tavoittelemisen arvoinen yhteiskunnallinen tila.

Minä lähtisin kritisoimaan lausetta siten, että on kielellisellä tasolla epäselvää, voidaanko kyseisen lauseen jokaista sanaa, useamman sanan muodostamaa osaa tai pelkästään sen yksittäisiä kirjaimia pitää arvoina. Joudunhan näet sen sanoessani olettamaan, että sen joka ainut osa (kuten jokainen sana) on tavoittelemisen arvoinen kokonaisuuden ymmärtämiseksi. En voi muun muassa poistaa yhtä sanaa lauseen keskeltä, sillä silloin ei kukaan ymmärtäisi sitä: "Tappaminen on ____ ja väärin."

Voidaanko sitten sanoa, että arvoilla olisi objektiivinen perusta todellisuudessa? Väitän, että ei ole, koska arvot vaikuttaisivat olevan kielen osa. Vai ovatko sittenkään? Tästä lähtökohdasta voidaan kysyä, onko se, että käytän sanaa tappaminen lauseessani hyvä arvo, vai onko se hyvä arvo, että näen tappamisen käyttämisen hyvänä arvona, vai onko se hyvä arvo, että näen tappamisen käyttämisen hyvänä arvona tappamisen käyttämisen hyvään arvoon (ja niin edelleen). Tätä jatkettaessa äärettömiin, saamme aikaiseksi pirun paljon välinearvoja, eikä moisesta perunamuusista ota selvää edes vanha Erkki.

Arvot ovat siis arvoja aina suhteessa johonkin muuhun. Itseisarvoja ei ainakaan ole olemassa. Mikä sitten tekee välinearvoista satuolentoja? Ymmärretään, että niitä on näkökulmasta riippuen joko olemassa tai ei ole olemassa. Kyse on siitä, millaisia käsitteitä henkilö haluaa käyttää kuvaamaan todellisuutta. Sanaa tuoli on välttämätöntä käyttää jokapäiväisessä elämässämme. Sen sijaan, jos keksin aivan uuden sanan, kuten erfönjöö, ja tarkoitan sillä kirjoituspöydälleni piirretystä kuviosta johdettua kirjoituspöydän sisälle ulottuvaista matemaattisesti laskettavaa muodostelmaa, ei uuden käsitteeni käytölle löydy yhteiskunnassa kysyntää. Se ei välttämättä johdu siitä, että ihmiset näkisivät käsitteeni käyttämisen huonona arvona vaan yleisemmin siitä, etteivät he tiedä koko erfönjööni olemassaolosta. Samoin emme voi tietää arvojen olemassaolosta, koska ne ovat eri ihmisille erilaisia, samoin kuin kieli.

Voitaisiin väittää, että arvot ovat puhtaimmillaan sitä, että pohdimme, mitä käsitteitä uskallamme käyttää muiden ihmisten keskuudessa. Itse en halua kuitenkaan käyttää käsitettä arvo, samoin kuin suurin osa ihmisistä ei varmasti halua käyttää erfönjöötäni. Keksin kuitenkin yhden eron erfönjöön ja arvon välille. Voin konkreettisesti osoittaa pöydästäni, missä erfönjöö on, mutta en voi tehdä samaa arvolle. Arvo on sanamagiaa. Toisin sanoen: arvon käsite perustuu kehäpäätelmään. "Tappaminen on pahaa ja väärin", sillä näen lauseen kirjoittamisen hyvänä arvona, näen sen kirjoittettavaksi näkemisen hyvänä arvona, ja niin edelleen. Lauseen (tai sen sanoman) on oltava arvo, sillä se voidaan perustella uudella arvolla, eli arvo on arvo: A=A. Kehäpäätelmät taas ovat argumentoinnin perusvirheitä.

Ei voida näiltä näkymin kuitenkaan todeta, ettei hyvää ja pahaa ole olemassa. Oma nihilismini koskee vain arvoja. Jos kulttuurievoluution ja biologisen evoluution välille voidaan luoda analogia, ja moraaliset ongelmat lasketaan kultuurievoluution piiriin, niin moraalia on olemassa, vaikka se muuttaisikin muotoaan ja olisi subjektiivista. Kun Charles Darwin esitti evoluutioteoriansa, hän ei tietänyt mitään geenien olemassaolosta. Vasta Mendel ilmaisi geenien olemassaolon. Silti Darwinin esittämä teoria lajien jatkuvasta kehittymisestä ei kaatunut hänen elinaikanaan. Samalla tavalla ihmisten näkemykset moraalista eivät osoittaudu olemattomiksi, vaikka arvoja ei olisi tai ne olisivat kulttuurievolutiivisesti niin sanottuja meemejä.

Olen eittämättä sitä mieltä, että Sunzin Sodankäynnin taitoa (Bingfa) ja Carl von Clausewitzin Sodasta ja sodankäynnistä (Vom Kriege) -kirjoja voidaan syyttä kutsua sotateorian Vanhaksi ja Uudeksi testamentiksi. Sunzi oli Kiinassa Zhou-dynastian aikana elänyt kenraali ja Clausewitz oli Preussin armeejan sotilas. Olivatpa heidän alkuperänsä mitkä tahansa, heitä molempia yhdistää syvä tietämys sodankäynnistä, ja he loivat kumpikin oman sodanfilosofiansa. Eroa on etenkin heidän kirjojensa koossa. Sodankäynnin taidosta on olemassa muutaman kymmenisen sivun pituisia taskukirjoja, ja Sodasta ja sodankäynnistä on yli tuhat sivuinen jättiläinen.

Mitä mieltä nämä kaksi teoreetikkoa olivat sodasta? Clausewitzin kenties tunnetuin ajatus maallikkojen keskuudessa on, että "sota on politiikan jatkamista toisin keinoin." Väkivaltaisin keinoin, jossa väkivallan käytöllä ei ole rajoja. Sota on hänen mukaansa inhimillistä ja rationaalista ihmismassojen vuorovaikutusta. Tästä näkökulmasta päättelisin, etteivät esim. muurahaiset käy kekojen välisiä sotia, kunnes joku myrmekologi todistaa niiden kykenevän politiikkaan. Sunzi ymmärtää sodan myös politiikalle alisteisena keinona. "Sota on valtion elinkysymys, kuoleman ja elämän tanner, tie sen olemassaoloon tai tuhoon", Sunzi kirjoitti. Tästä näkökulmasta taas sanoisin liittyen jälleen muurahaisiin, ettei niiden välillä ole sotia, jos ne eivät asustele valtioissakaan.

Mikä on sodankäynnin ihanne ja huippu? Mikä on sodan päämäärä? Tietysti politiikan tarkoitusperien täyttäminen. Clausewitz vertasi sodankäyntiä painiin ("sota on laajennettua kaksintaistelua"), jossa osapuolet pyrkivät pakottamaan vastapuolen noudattamaan omaa tahtoa. Sekä painin että sodan päämääränä on vihollisen saaminen puolustuskyvyttömäksi. Sodassa tämä saavutetaan ainoastaan aseellisilla yhteenotoilla, taisteluilla, joiden ensisijaisena päämääränä on vihollisten henkisten ja fyysisten sotavoimien tuhoaminen. Sunzin näkemys sodankäynnistä on innoittanut monia pasifisteja ja rauhanaktivisteja. Sodankäynnin huippu on "vihollisen kukistaminen taistelutta." Sunzin ja Clausewitzin ajattelu eroaa kenties juuri tässä eniten. Taisteluiden tarkoituksena taas ei ole tärkeintä tuhota vihollisen sotavoimat, kaupungit ja valtio vaan saada valloitetuksi maa-alueet mahdollisimman vahingoittumattomana.

Mihin sota perustuu? Sunzin mukaan sota perustuu harhaanjohtamisen taitoon. Viholliselle täytyy aina antaa virheellistä tietoa itsestään. Esimerkiksi, kun on lähellä vastustajan kohteita, on annettava vaikutelma, että on kaukana, ja päinvastoin. Clausewitz kyllä korostaa harhaanjohtamisen merkitystä, mutta vain hyökkäyssodassa. Puolustajan on hänestä parempi pitää joukkojensa sijainti hyökkääjältä salassa. Sunzi mainitsee viiden tyypin vakoojia, joita käytetään harhaanjohtamiseen ja vihollisen suunnitelmien selville saamiseksi. On olemassa paikallisia, sisäisiä, käännytettyjä, uhrattavia ja eläviä vakoojia. (Molempien teoreetikoiden mielestä puolustussodankäynti on aina hyökkäystä voimakkaampi tapa käydä sotaa.) Clausewitz perusti sodan kolmelle äärimmäisyyden laille eli vuorovaikutussuhteelle, jotka ovat

1. ensimmäinen äärimmäisyys. Sota on väkivaltaista toimintaa ja väkivallan käytöllä ei ole rajoja. Toinen asettaa toiselle lakinsa. Syntyy vuorovaikutus, jonka johdonmukaisesti täytyy päättyä äärimmäisyyteen.
2. toinen äärimmäisyys. Niin kauan kuin en ole murskannut vastustajaa, on minun pelättävä, että hän murskaa minut; siis tällöin en ole enää oma herrani; vaan vastustaja määrää minulle säännöt, niin kuin minä määrään hänelle.
3. kolmas äärimmäisyys. Tahdon voiman ja käytettävissä olevien välineiden suuruuden määrittelylläsaisimme jonkinlaisen todennäköisyyden vihollisen vastarinnan voimakkuudesta, niin voimme sen mukaan määrittää omat ponnistuksemme niin suuriksi, että ne ovat ratkaisevat, tai siinä tapauksessa, että voimamme eivät riitä, niin suuriksi kuin mahdollista; mutta vastustaja toimii samoin.

Miten sota voitetaan? Clausewitz hakisi voittonsa avaimet äärimmäisyyden lakeja tarkastelemalla. Yksikään äärimmäisyyden laki ei sellaisenaan toteudu sellaisenaan, joten hän tutkisi, missä ja milloin vihollinen täyttää vähemmän lakien kriteerejä kuin hän itse. Lopulta hän kokoaisi kaikki voimansa ratkaisutaisteluun, joka todennäköisesti päättäisi koko sodan. Sunzin arvio puolestaan perustuisi viiteen tekijään, ja ne ovat

1. oppi. Kuinka yhdenmukaisesti alamaiset ajattelevat johtajiensa kanssa? (Oppi=dao.)
2. ilmasto. Millainen on sää, vuorokauden aika ja ilmasto?
3. maasto. Millaisia ovat maastonmuodot?
4. johto. Kuinka viisas, tinkimätön ja rehellinen johto on?
5. ohjeistus. Kuinka hyvin organisaatio ja huoltaminen onnistuvat?

Näiden pohjalta vihollisen voi voittaa jo ennen taisteluun osallistumista. Sunzi näkee sodan erittäin deterministisenä, ja onkin olennaista hyökätä helposti päihitettäviä vastustajia vastaan. Clausewitz sen sijaan korosti onnen oikkujen merkitystä: sota on kuin korttipeli. Ratkaisutaistelun sijaan Sunzi korosti jymäyttämisen merkitystä (kuten varhaiset kiinalaiset sotastrategit yleensä).

On lisäksi vähintään kymmeniä yksinkertaisia kysymyksiä, joita voidaan esittää näiden henkilöiden näkemyksistä. Samaa muun muassa heillä ovat seuraavanlaiset seikat: oman järjen käytön merkitys sodassa on tärkeää, viholliselle tulee aina jättää pakoreitti avoimeksi ja linnoitettuihin alueisiin ei ole suotavaa hyökätä. Eriävyyttä taas esiintyi esimerkiksi vuoristoon sijoitettujen joukkojen käytössä. On valitettavaa, että Clausewitzin teos jäi keskeneräiseksi (eikä sitä ole käännetty kokonaan suomeksi), ja että Sunzin Sodankäynnin taidosta on mahdollisesti menehtynyt suuri osa aikojen saatossa.

Itse pidän varsinkin Sunzistä, ja minusta jokaisen tulisi joskus lukea hänen Sodankäynnin taitonsa. Se on lyhyt, ytimekäs ja ajatuksia herättävä kirja. Myös Clausewitzin kirja on lukemisen arvoinen, mutta sitä on pitkäveteistä ja raskasta alkaa lukemaan. Sunzin Bingfasta suosittelisin ennemmin siirtymään Miyamoto Musashin Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys -teokseen Vom Kriegen sijaan. Nämä kaikki kolme kirjaa sopivat myös muille kuin sotateoriasta ja -historiasta kiinnostuneille. Niitä on muun muassa sovellettu busines-elämässä menestyksekkäästi. Minun on mahdotonta summata Clausewitzin ja Sunzin peruspiirteitä sun muun hienouksia lyhyesti ja ytimekkäästi tähän yhteen blogiin. Sodankäynnin taito puhuu minusta ainakin parhaiten omasta puolestaan. Suosittelen lämpimästi perehtymään näihin molempiin kirjoihin.

Lähteet:

Carl von Clausewitz: Sodankäynnistä, Art House 1998, ISBN 951-884-227-2

Clausewitz, Carl von: Ajatuksia sodasta ja johtamisesta (suom. O. V. Kaarnakari), KR-kirjat, Vantaa 1980 ISBN 951-9387-17-X

Sunzi: Sodankäynnin taito, suomentanut ja toimittanut Matti Nojonen, Gaudeamus 2005

Ps:

Hyvää aiheeseen liittyvää musiikkia: Sabaton - The Art Of War

Minulla on ollut koko ikäni tapana pelata erilaisia pelejä. Lapsuuden ajan vanhat nintendopelit ovat yhä tuoreessa muistissani ja lähellä sydäntäni. Nyt, lähestyessäni kahdeksantoista vuoden ikää, mielenkiinnonkohteinani ovat tietokoneen strategia- ja roolipelit. Näiltä näkymin en pelaa varsinaisesti enää mitään peliä. Valitettavaa, mutta totta.

Wikipediaa parodisoivasta Hikipediasta löysin sutkautuksen, mikä ei minusta voisi olla oikeammassa. "Elämä on kuin peli, jossa kaikki ovat sinua vastaan." Jokainen haluaa olla edes yhdessä asiassa hyvä. Joku haluaa hyväksi juoksijaksi, toinen pyrkii pöytätenniksen maailmanmestaruuteen. Minä tahdon olla hyvä peleissä, joita pelaan sekä pyrin ymmärtämään tätä todellisuutta, jossa elämme.

Elämä ei kuitenkaan ole peli vaan se "on kuin peli." Jos lähtisin kirves kädessäni roolipelien aiheuttamassa huumassa murhaamaan ihmisiä, saisin hullun leiman. Elämässä ei ole sen omilla pelaajilla elämiä tai kuolleistaherättämisloitsuja, joiden avulla voisi jatkaa pelaamista. Meillä on vain yksi henki tässä ja nyt, jossa jonkun filosofisen eksistentialistin mukaan meidän on luotava oman elämämme tarkoitus.

Yritän tehdä blogistani roolipeliä muistuttavan, jossa virheitä tehdessäni menehdyn, mutta uudet menestykset ovat jatkuvia tuloksia useista elämistäni. Tervetuloa blogiini!